Unessani luokseni saapui neito, haltia. Sen uneksi mä sen tiesin, sillä valveilla en kauneutta moista oisi kestänyt mä milloinkaan. Niin olennolta kysyin: - Sä mitä minusta nyt tahdot, oi lännen neito ihanin? Ja lähemmäksi hengen mä näin nyt tulevan, niin että muodon sorjan näin alta harson valkean ja kastepisarat nuo kilvan jalkojansa suutelivat - ja askeltensa jälkiin nousi lehdokit kesän keskiyössä tuoksuvat. - Oi kuolevainen poika maan, mua kumartaa nyt et saa, sillä tähtein tomua me kumpainenkin oomme - on kohtaloni mulla vain kaukaisempi lie kuin sulla. Näin virkkoi tuo aatelinen neito, sillä silmissäni kyyneleet hän näki, kun kauneuttaan mun vaikea niin oli kestää - ja jalkoihinsa lankeemasta vain vaivoin saattoi minut estää. - Siis sanomasi kerro ja kuolla minun anna, sä jalokivi maasta läntisestä, sillä heräämistä enää kestää en unestani tästä voisi suloisesta! - Kerro, mikä toiveesi sun oisi, poika maan - sen toteuttaa ehkä voisin, sillä jotain hyvää sulle kerran, tämän yhden tehdä saan. Tään sanoman kun kuulin, nostin kasvoni, ja sopertavin huulin lausuin neidolle mä toiveen syvimpäni: - Suo siis suutasi mun huulillani koskettaa, suo hiustesi putousta mun käsin hellin silittää, niin untani en tätä koskaan voi kuolossakaan unohtaa! Nyt silmissä tuon neidon näin ensi kerran kyyneleet, kun hän mulle virkkoi niin soivin, tummenevin äänin: - Oi poika maan, toki suudella sua voisin, mutta rakastavan soisi en haltiaa sun milloinkaan, sillä kansamme ei koskaan saata kuolevaista rakastaa. Sen tiesi hyvin sydämeni, kun suuni neidon huulille mä painoin - ja käsin värisevin varttaan hentoista mä syleilin ja hiustensa putousta niin hellästi ja hiljaa hyväilin. Luotani ei lähtenytkään neito sinä yönä pois, kun kuolevaisen kanssa tahtoi maistaa rakkautta - ja kuinka oma sydän vastustella vois, kun sylissä on taivaan suloisuutta! Niin aamun tullen lähti neito lausuen: - En osaani voi enää muuttaa - ja tahtoisikaan en - nyt hämäryyteen riudun, maan yöhön kalpenen. Vain tähyillä voin maata lännen sen kirkkauteen kaivaten, ja haipuessain yöhön tänne sua sydämessäin muistelen. Niin maasta uneni hän poistui, tuo lännen jalokivi ihanin ja hurmani mun tuskaks vaihtui - miks haltian mä surmasin! Miks tuhosin tuon neidon kauneimman - jonka muodon sorjan näin alta harson valkean ja kastepisaroiden kilvan jalkojansa suutelevan - ja askeltensa jälkiin nousseet lehdokit nuo kesän keskiyössä tuoksuvat.
Haltianeidon surma
4.9.2018 Tekijä Veccio
Jätä kommentti