Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for marraskuu 2010

Stephen Hawking on minulle suurenmoinen esimerkki siitä, mitä palava mielen ja älyn into voivat merkitä elämässä selviytymiselle. Miehen olisi lääkäreiden mukaan jo vuosikymmeniä sitten pitänyt menehtyä harvinaseen lihassairauteensa. Kuitenkin Hawking on lähes täysin liikuntakyvyttömänä julkaissut merkittävimmät teoriansa ja kirjansa.

Hawkingin uutukaista kirjaa The Grand Design on joissain yhteyksissä markkinoitu tieteen viimeisenä sanana, joka todistaa, ettei Jumalaa tarvita selitykseksi maailman alkuperälle.

Kirja edustaa naturalistista ja ateistista viitekehystä siinä suhteessa, että Hawking katsoo fysikaalisen luonnon sisältävän ainoan selityksen fysikaaliselle luonnolle. Mutta tämä ei estä ainakaan minua nauttimasta hänen loistavista esityksistään maailmankaikkeuden laeista ja salaisuuksista.

Ajattelen samoin kuin esimerkiksi Oxfordin yliopiston matematiikan professori John Lennox, joka kristittynä tiedemiehenä sanoo:

– Luonnonlakien kauneus vain vahvistaa uskoani älykkääseen jumalalliseen Luojaan. Mitä enemmän ymmärrän tiedettä, sitä enemmän uskon Jumalaan.

Stephen Hawking on herättänyt huomiota väitteellään, että fysiikan lait selittävät kosmoksen syntymän tyhjästä. Mutta Hawkingkaan ei lopultakaan osoita, että kaikki olisi syntynyt itsestään. Hän olettaa, että oli olemassa ainakin luonnonlait ja jonkinlainen fysikaalinen tila, kvanttivakuumi, jossa sitten alkoi tapahtua.

Lennoxin tavoin myös professori Tapio Puolimatka tuo esiin sen näkökulman, etteivät fysiikan lait sinänsä luo mitään. Ne ovat vain kuvauksia siitä, mitä tapahtuu tietyissä olosuhteissa. Lakien olemassaolo itsessään tarvitsee selitystä.

Mistä siis kaikki on saanut alkunsa? Mihin kaikkeus lopulta päättyy?

Tiedemiehet katsovat maailmankaikkeuden syntyneen alkuräjähdyksen singulariteetista, jolla oli nollatilavuus. Siitä universumi alkoi sitten laajeta kiihtyvällä nopeudella aina nykytilavuuteen saakka.

Singulariteetti voidaan löytää myös toisin päin. Massiivisen tähden tiedetään voivan painovoiman vaikutuksesta puristua singulariteettiin, jossa sen tilavuus häviää nollaksi tiheyden samalla kasvaessa äärettömäksi. Juuri tällaiset singulariteetit synnyttävät avaruuteen mustia aukkoja ja aikavääristymiä. Singulariteetissa katoaa myös tähden aika sen hävitessä tuntemastamme fysikaalisesta maailmankaikkeudesta. Mitattavaksi jää jäljelle tähden painovoimakenttä autiossa tyhjyydessä.

Matemaattisen fysiikan professori Frank J. Tipler katsoo Hawkingin itse asiassa todistaneen Jumalan olemassaolon. Tarvitsee vain vaihtaa singulariteetin käsite Jumala-käsitteeseen. Esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen Jumala-käsitteestä voi Tiplerin mukaan tehdä sen havainnon, että siinä on samanlaisia ominaisuuksia, joita Hawking kuvaa olevan singulariteetilla.

Mitä aika, avaruus, ihmiselämä ja koko tämä olemassaolomme lopulta ovat?

Tyydyttävä vastaus ei voine rajoittua ainakaan vain jonkin yhden osa-alueen ymmärtämiseen, vaikka siinä päästäisiin niinkin pitkälle, kuin Stephen Hawking fyysikkona. Ajallisina olentoina käsitämme samalla elävämme myös ikuisuudessa, ajan ulkopuolella. Ymmärrän, että elämälläni tässä maailmassa on alku, loppu ja tarkoitus.

Raamattu ei siis kumoudu eikä sen ilmoitus vanhene, kun ikuinen, hyvä ja rakastava Jumala, joka on taivaallinen Isäni, sanoo:

– Minä olen A ja O, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu. (Ilmestyskirja 22:13).

Read Full Post »

Paljon saa osakseen kummastelua ja antipatioita se, joka ryhtyy evankeliumin julistajaksi nyky-yhteiskunnassa. En erottele tässä pappeja, TV-saarnamiehiä, enkä Jeesuksesta ja lopun ajoista saarnaavia katuevankelistoja sen kummemmin.

Sisäsyntyinen usko ja luottamus Raamatun sanaan tuntuu vain istuvan kaikissa meissä konservatiivisissa uskovaisissa kuin kärpänen tervapaperissa. Meissä, sillä luen itsenikin joukkoon. Miten tähän sitten on tultu?

Jumalan sana aukaisi kerran tuskaiselle nuorukaiselle oven vapauteen elämän tarkoituksettomuudesta, orjuudesta, pakkomielteisyydestä ja syyllisyydestä. Sisintä koskettanut henkilökohtainen muutos ja Jumalan elävän todellisuuden avautuminen evankeliumin kautta avasi uraa myös kutsumukselle.

Tämä yliluonnollinen kokemus kantaa edelleenkin niin syvää Jeesuksen persoonallisen olemassaolon ulottuvuutta elämässäni, että Raaamatun uskominen Jumalan sanaksi on minulle tähän päivään saakka ollut selviö.

Suuressa suomalaisessa herätysliikkeessä ja sen ulkopuolellakin saarnauran tehneenä en jostain syystä kuitenkaan enää jaksa osallistua niihin yhteiskunnallisiin polemiikkeihin, jotka ennen olisivat sähköistäneet aivoni ja kynäni kiivaaseen lentoon. Miksi en?

Vaikka minun ei ole ollut mahdollista epäillä Jumalaa, mahdollista on ollut kylläkin kapinoiminen ja vastaanhangoitteleminen. Mutta lienee turha kapinoida muuta kuin omaa turmelustaan vastaan ja seisoa paikallaan ilosanoman puolesta. Sitä kuvaa alla oleva runo:



Sateen liottama, tuulen pieksemä, myrskyn repimä linnunpelätin,

seisoo keppijalassaan mansikkamaan keskellä

suorittaen tehtäväänsä, karkoittamista.


Turmeluksen vioittama, pirun pieksemä, elämän repimä saarnamies

seisoo pöntössään ihmisten keskellä

suorittaen tehtäväänsä, kutsumista.


Repaleisia molemmat. Suorina seisovat paikallaan,

kun on ryysyjen sisällä risti.


(Runo: Erkki Leminen)

Read Full Post »