Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for lokakuu 2013

Onko ”sielun piilevä voima” hylättävä Watchman Neen kirjan pohjalta?

Usein, kun armolahjoja käytetään tai niistä opetetaan, herää kysymys, mikä on ihmisen luonnollisen sielun osuus armolahjatoiminnassa tai muussa hengellisessä palvelutyössä – tai saako sielulla ylipäätään olla siinä minkäänlaista osuutta. Joskus asiasta kuulee jyrkkiäkin kantoja. Eräiden mukaan kaikki sielun toiminta armolahjoja käytettäessä on pahasta. Sielulla on kuitenkin luonnollinen paikkansa kaikessa hengellisessä toiminnassa, kunhan se vain on alistettu, tai paremminkin vapautettu toimimaan Jumalan Pyhän Hengen alaisuudessa ja ohjauksessa.

Tältä alueelta on vuosikymmenien ajan opetettu kuitenkin hyvinkin kärjistäen ja Hengen vapautta sitoen varoittamalla ”sielun piilevästä voimasta” mm. tunnetun kiinalaisen kristityn opettajan, Watchman Neen, kirjoittaman samananimisen kirjan perusteella. Kyseisessä kirjassa on paljonkin hyvää opetusta, vaikka suuri osa siitäkin on Neen oman sielun tuotetta – tosin sielun, jota Herran Henki on saanut hienolla tavalla käyttää. Itse arvostan tämän Herran palvelijan kirjallista tuotantoa ja työtä, johon olen tutustunut 1970-luvulta alkaen.

Neen eräiden oppien soveltaminen meidän hengelliseen kulttuuriimme on kuitenkin sekä raamatullisesti että käytännöllisesti ongelmallista johtuen Neen omasta erikoisesta taustasta. Ennen kristityksi tuloaan hän erikoistui pitkälle meneviin okkultististen toimintojen harjoituksiin. Monet, jotka eivät ole tätä ymmärtäneet, ovat nähneet aiheelliseksi opettaa sielumme kaikkien luonnollistenkin toimintojen olevan vain perkeleen käyttömateriaalia, kun Jumala taas kykenee operoimaan yksinomaan henkemme alueella.

Tällainen harhainen opetus on verrattavissa sellaiseen opetukseen, jossa pelkästään varoitellaan hengellisten lahjojen väärinkäytöstä sellaisessa seurakunnassa ja ympäristössä, jossa armolahjojen todellisesta toiminnasta ei vielä olla nähty pihaustakaan. Unohdetaan, että Paavalin opetusten konteksti kuuluu sellaiseen seurakuntaympäristöön, jossa kaikki Hengen lahjat toimivat jatkuvasti jokaisessa kokoustilanteessa (1. Kor. 1:7; 14:26). Kyse on siis opetuksesta, jota annetaan erittäin karismaattiselle ja Hengen jatkuvissa voimailmiöissä elävälle seurakunnalle, jota apostoli pyrkii ohjaamaan ja rohkaisemaan yhä laajemmalle armolahjojen ilmenemisen ja rakkauden palvelutyön alueille.

Samalla tavalla myöskin Neen opetukset on tulkittava niiden oman kontekstin mukaisesti.

Olemmeko pelkkiä ”putkia”?

Pyhä Henki ei voisi lainkaan ilmetä ihmisen kautta ilman sielumme ja kehomme aktiivista yhteistoimintaa Jumalan kanssa. Eikä Jumala ole niin koskaan edes tarkoittanut. Hän tahtoo vapauttaa sielumme iloon, voimaan ja vapauteen Pyhässä Hengessä eikä mitätöidä ja kuolettaa sitä.

Oppi, jonka mukaan Jumala tahtoo käyttää ihmistä jonakin kuolleena ”putkena”, jolla ei olisi mitään omia sielullisia ja persoonallisia ominaisuuksia, on kaukana Raamatun ja kristinuskon sanomasta. Kaikki hengellinen toiminta ja palvelu on aina myös sielullista, sillä Henki ilmenee juuri elävän sielun omaavan ihmisen kautta. Siksi aina, kun jokin osa luonnollista ihmisyyttämme kielletään tai tukahdutetaan, sammutetaan helposti myös Pyhää Henkeä. Henki ei koskaan sido eikä myöskään manipuloi väkisin sieluamme tai henkeämme sen enempää kuin kehoammekaan, vaan vapauttaa koko olemuksemme kaikista siteistä Jumalan iloon, pyhyyteen ja vapauteen.

Uusi testamentti ja ylipäätään koko Raamattu esittää Herraa palvelevan ihmisen sielun toiminnot positiivisessa valossa. Sielu tuntee iloa ja toimii aktiivisesti yhdessä henkemme kanssa – silloinkin kun käytämme armolahjoja ja palvelemme Jumalaa. Uudessa testamentissa on talletettu esimerkiksi neitsyt Marian suurenmoinen profetia: ’Minun sieluni suuresti ylistää Herraa, ja minun henkeni riemuitsee Jumalasta, vapahtajastani..’.” (Luuk 1:46,47). Sekä Marian sielu että henki olivat siis toiminnassa!

Vanhassa testamentissakin Jumala pyrkii Sanallaan herättämään palvelijoidensa sielun toiminnot, eikä suinkaan passivoittamaan tai peräti kieltämään sielua: ”Kiitä Herraa, minun sieluni, ja kaikki, mitä minussa on, hänen pyhää nimeänsä. Kiitä Herraa, minun sieluni, äläkä unhota, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt..”. (Ps. 103:1,2)

Sielullisuus ja profetoiminen

Jokaisella meillä on oma yksilöllinen sielunrakenteemme, jota Pyhä Henki voi käyttää suurenmoisella ja kauniilla tavalla, joka on yksin meidän kutsumuksellemme ominaista. Siksi kaikessa profetoimisessa on mukana ihmisen omaa yksilöllistä sielun ilmaisutapaa, jota Jumala käyttää juuri hänen kohdallaan. Kukaan aito profeetta ei ole kenenkään toisen kopio.

Oikea profeetta ei myöskään yritä kuulostaa hengellisemmältä kuin on, eikä koeta muuttua joksikin muuksi persoonaksi kuin mikä todellisuudessa on. Oikeaksi luokiteltava profetia voi tosin olla sanoiltaan ja sanomaltaan hyvinkin vajavainen, mutta hengessä sen voi aistia Jumalan rakkaudesta nousevaksi.

On tietenkin mahdollista profetoida myös negatiivisessa mielessä, ”oman sydämensä (sielunsa) voimasta”, tai demonihengen innoittamana, joista Raamattu selvästi varoittaa. Mutta silloin ovat kyseessä selkeästi ja tietoisesti epäpuhtaat vaikuttimet – katkeroitunut mieli tai laskelmoitu oma etu – joista tässä ei ole kyse. On täysin eri asia profetoida vajavaisesti kuin olla väärä profeetta.

Watchman Neen sielua koskevaa opetusta on tässä kohden tulkittu paljolti kärjistäen ja vääristyneesti, mikä on aiheuttanut paljon tunnekielteisyyttä kristillisyyteemme (Raamatusta ei löydy ainoatakaan tunteetonta profeettaa). Tällainen tunnekielteisyys ja sielun sulkeutuneisuus on saanut aikaan paljon vahinkoa ja sammuttanut Pyhää Henkeä.

Tämän seurauksena juuri ne vilpittömät kristityt, joita tulisi rohkaista puhumaan ja profetoimaan niitä vaikutelmia ja sanoja, joita he kokevat saavansa Jumalalta, sulkeutuvatkin kuoreensa ja epäilevät itseään ”sielullisiksi” tai ”vääriksi profeetoiksi”. He ovat ylikriittisiä itseään kohtaan ja pelkäävät haavoittavaa arvostelua, vaikka kyse olisi yksinomaan harjoittelun ja kasvamisen tarpeesta lahjan käytössä. Tähän tulisi aina olla mahdollisuus seurakunnassa – ja se voi luonnistua yksinomaan turvallisessa ja vajavuutta sekä virheitä hyväksyvässä ja rakentavaa opetusta antavassa ilmapiirissä.

Opetuksen puute ja armolahjojen käytön kynnyksen nostaminen tavallisten kristittyjen ulottumattomiin on paljolti syynä armolahjatoiminnan köyhyyteen seurakunnissa, ei koskaan se, ettei Pyhä Henki olisi nähnyt hyväksi jakaa meille runsaasti lahjojaan. Raamatun mukaan Hän on jakanut niitä jokaiselle seurakunnan jäsenelle.

Minkälainen sielullisuus on varottavaa?

Raamatussa sielullisuus merkitsee pääasiallisesti kyvyttömyyttä käsittää Hengen ilmiöitä:

”Mutta luonnollinen (kreik. ’psykhikos’, sielullinen) ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti.” (1. Kor. 2:14).

Sielullisuus tarkoittaa siis luonnollisen ihmisen reagointia Pyhän Hengen ilmiöihin siten, että Hengen aikaansaamia vaikutuksia pidetään hullutuksena, ”sielullisina”, tai pahoina, eikä kyetä arvioimaan niiden todellista hengellistä luonnetta ja arvoa.

Tällaiseen sielulliseen arvosteluun voivat hengellisimmätkin kristityt langeta. Pyhän Hengen herätyksiä onkin kautta aikojen vastustettu eniten juuri puhdasoppisuuden nimissä, leimaten ne ”sielullisuudeksi”. Mutta juuri tällainen arvostelu on itsessään sielullisuutta.

Jopa suuretkin Jumalan välikappaleet voivat toimia – ja valitettavati ovatkin toimineet – sielullisesti tässä sanan negatiivisimmassa merkityksessä. Heidän ennakkoasenteensa tai arviointiperusteensa ovat syystä tai toisesta sillä hetkellä olleet pelkän luonnollisen (sielullisen) ihmisen tasolla. Tämänkaltainen sielullisuus – Jumalan Hengen työn torjuminen ja pitäminen hullutuksena – on aina suurempi vaara, kuin tunteellisuuteen tai sielun innostumiseen liittyvät ylilyönnit.

Read Full Post »


”Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen.” (Gal. 5:1).

Jos olemme ottaneet Jeesuksen vastaan, me omistamme Hänessä riittävän ja täydellisen vanhurskauden, vaikka omassa itsessämme emme ole vanhurskaita lainkaan! Tässä on koko evankeliumin varsinainen ydin. Tämän totuuden löytämisestä myös uskonpuhdistus sai alkunsa. Tämän totuuden kirkastuessa raskas ja kituliaaksi muuttunut uskonelämä puhkeaa uuteen kukkaansa ja kantaa kauneimman hedelmänsä. Jeesus on vanhurskas meidän puolestamme. Tämän ”vieraan vanhurskauden” perusteella, minkä meissä läsnäoleva Kristus meille välittää, meille on uskon kautta taattu ikuinen elämä, yhteys Jumalaan ja asema Hänen lapsinaan.

Vanhurskaus merkitseekin ensisijaisesti oikeaa suhdetta Jumalaan. Asiaa selventää, jos käytämme ilmaisua otollisuus. Sana edellyttää persoonaa, johon nähden voidaan olla otollisia ja jonka mielipide ratkaisee asian. Siksi ihminen voi olla vanhurskas vain suhteessa johonkuhun toiseen. Kukaan ei voi olla vanhurskas yksinään, eli itsevanhurskas. Omaa itseään keskipisteenä pitävä ihminen on synnin kahleissa, sillä synti on itsekeskeisyyttä, vaikka se näyttäytyisikin itsevanhurskauden ja uskonnollisuuden valepuvussa. Siksi Jeesus oli erityisen ankara fariseuksia kohtaan, jotka rakensivat omien tekojensa kautta itse omaa vanhurskauttaan. Näin tehden he pystyttivät suorastaan muuria itsensä ja Jumalan välille.

Todellinen vanhurskaus eli otollisuus Jumalalle merkitseekin ihmiselle aivan muuta kuin vanhurskautta lakiin, johonkin säädökseen tai periaatteeseen nähden. Vanhurskaus merkitsee henkilökohtaista otollisuutta Jumalaan itseensä nähden.

Lakihan paljasti ja osoitti syntisyytemme olevan luontaista vihollisuutta Jumalaa vastaan. Vanhurskaus oli meistä kaukana, koska suhteemme Jumalaan oli väärä. Olemme kaikki luonnostamme parantumattomia lainrikkojia. Siksi Jeesus Kristus sovitti meidät Jumalan kanssa ristillään kärsien lain langettaman tuomion kokonaan meidän puolestamme. Sovituksen perusteella Jumala luki meille ulkopuolisen vanhurskauden, eli Kristukselle itselleen kuuluvan otollisuuden. Meiltä ei siis enää vaadita sitä vanhurskautta, joka lain teoista tulee, vaan me saamme sen vanhurskauden, joka omistetaan uskosta Jeesukseen, koska ”vanhurskas on elävä uskosta.”

Millä perusteella sitten usko tuo meille vanhurskauden?

Ensinnäkin sijaisuuden periaatteella: Kristus täytti lain ja kärsi lisäksi lain mukaisen rangaistuksen puolestamme. Tämä täysin syyttä kärsitty ja ”ylimääräiseksi” jäänyt rangaistus suorastaan nyt vaatii syyllisen vapauttamista. Näin itse lain periaate on takamassa syntiselle vapautusta: Tuomiomme on jo sovitettu, pantu täytäntöön. Apostoli kysyykin: ”Kumoammeko me siis lain vetoamalla uskoon? Emme suinkaan, me päinvastoin vahvistamme sen mitä laki sanoo.” (Room. 3:31).

Toiseksi usko tuo meille vanhurskauden Kristuksen läsnäolon periaatteella. Usko omistaa elävän ja läsnäolevan Kristuksen. Siksi eläessämme vieraan vanhurskauden varassa emme elä minkään idean tai pelkän tosiasian varassa; usko johonkin asiaan tai periaatteeseenhan olisi pelkkää lain työtä ja siitä koituva vapautemme vain teoreettista ja psykologista päättelyä. Kristus itse on Pyhässä Hengessä läsnä kristityssä. ”Kristus elää minussa” oli Paavalinkin vapauden perusta. Nimenomaan Kristuksen läsnäolon kautta on lahjavanhurskauskin läsnä – Hänestä irrallaan se on vain teoreettinen idea, vailla elämää muuttaavaa voimaa ja todellisuutta.

Sovitustyöstä on hyvä muistaa, että Jumala itse oli mukana tässä ristillä tapahtuneessä sovituksessa: ”Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan.” (2. Kor. 5:19). Jumala alistui oman lakinsa langettamaan kiroukseen ja kärsi Kristuksen lihassa itse puolestamme. Näin tuomari astui tuomitun paikalle.

”Jumala on.. laista riippumatta tuonut ilmi vanhurskautensa, josta laki ja profeetat todistavat. Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat… saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi.” (Room. 3:21-24).

Missä teot sitten ovat?

Uskon teot eli hedelmä syntyy tämän ihanan sanoman tuottaman vapautuksen, rakkauden ja ilon pohjalta, Kristuksen läsnäolon vaikutuksesta. Edellä karrikoiden kuvaamani lakihenkisen kristillisyyden edustajat viestittävät usein kuitenkin, että kaikki vähänkin onnelliseen ja tyytyväiseen olotilaan vivahtava on keskeneräiselle, vajavaiselle ja syntiselle kristitylle hyvin vaarallista, ja sitä tulisi ainakin edeltää työläs ja helteinen kärsimystie ja ”lihan kuoletus”.

Mutta on olemassa Eräs, joka kulki jo puolestamme tuon työlään ja helteisen kärsimystien ja joutui kokemaan traagisen hylätyksi tulemisen ja ruumiillisen kuoleman meidän edestämme! Jeesus teki sen, jotta tuo onni ja autuus jäisivät meidän osuudeksemme ikuisiksi ajoiksi aivan armosta.

Onko ihmiselle siis hyvin vaarallista olla vapaa ja onnellinen aivan omana itsenään, kaikista suorituspaineista vapaana? Oma kokemukseni on, että tällaisen ansiottoman armon ja lahjavanhurskauden avautuminen elämässä saa ensinnäkin aikaan sen, että käsitys Jumalan tahdosta ja sen toteuttamisesta muuttuu vallankumouksellisesti. Oli suurenmoista havaita, että minähän voin aivan tällaisenani, omana itsenäni toteuttaa Jumalan tahtoa ja kasvaa siinä – useimmiten taaksepäin, mutta joskus eteenkinpäin – ilman mitään tuomion pelkoa!

Toiseksi kykenin hyväksymään ympärilläni olevat ihmiset omana itsenään ja antamaan vanhat kaunani ja vihani kaikille anteeksi ja kokemaan jopa rakkautta heitä kohtaan. Eikä se ollut minkään käskyn, ehdon tai oman kilvoitteluni tuottama tulos; minut itsenihän oli hyväksytty täysin ilman ehtoja ja lisäksi Hyväksyjä itse oli muuttanut asumaan minuun Henkensä kautta – kuinka siis olisin voinut olla rakastamatta näitä lähimmäisiäni ehdoitta ja aivan omasta halustani ?

On paradoksaalista, että tämä vanhurskaus, joka annetaan meille ilman mitään tekoja, on ainoa, joka ylipäätään voi meissä saada aikaan minkäänlaisia rakkauden tekoja.

”Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen.” (Gal. 5:1).

Read Full Post »