Paljon saa osakseen kummastelua ja antipatioita se, joka ryhtyy evankeliumin julistajaksi nyky-yhteiskunnassa. En erottele tässä pappeja, TV-saarnamiehiä, enkä Jeesuksesta ja lopun ajoista saarnaavia katuevankelistoja sen kummemmin.
Sisäsyntyinen usko ja luottamus Raamatun sanaan tuntuu vain istuvan kaikissa meissä konservatiivisissa uskovaisissa kuin kärpänen tervapaperissa. Meissä, sillä luen itsenikin joukkoon. Miten tähän sitten on tultu?
Jumalan sana aukaisi kerran tuskaiselle nuorukaiselle oven vapauteen elämän tarkoituksettomuudesta, orjuudesta, pakkomielteisyydestä ja syyllisyydestä. Sisintä koskettanut henkilökohtainen muutos ja Jumalan elävän todellisuuden avautuminen evankeliumin kautta avasi uraa myös kutsumukselle.
Tämä yliluonnollinen kokemus kantaa edelleenkin niin syvää Jeesuksen persoonallisen olemassaolon ulottuvuutta elämässäni, että Raaamatun uskominen Jumalan sanaksi on minulle tähän päivään saakka ollut selviö.
Suuressa suomalaisessa herätysliikkeessä ja sen ulkopuolellakin saarnauran tehneenä en jostain syystä kuitenkaan enää jaksa osallistua niihin yhteiskunnallisiin polemiikkeihin, jotka ennen olisivat sähköistäneet aivoni ja kynäni kiivaaseen lentoon. Miksi en?
Vaikka minun ei ole ollut mahdollista epäillä Jumalaa, mahdollista on ollut kylläkin kapinoiminen ja vastaanhangoitteleminen. Mutta lienee turha kapinoida muuta kuin omaa turmelustaan vastaan ja seisoa paikallaan ilosanoman puolesta. Sitä kuvaa alla oleva runo:
Sateen liottama, tuulen pieksemä, myrskyn repimä linnunpelätin,
seisoo keppijalassaan mansikkamaan keskellä
suorittaen tehtäväänsä, karkoittamista.
Turmeluksen vioittama, pirun pieksemä, elämän repimä saarnamies
seisoo pöntössään ihmisten keskellä
suorittaen tehtäväänsä, kutsumista.
Repaleisia molemmat. Suorina seisovat paikallaan,
kun on ryysyjen sisällä risti.
(Runo: Erkki Leminen)
pappi ja linnun pelätin nykyaikana! Jees! Myös uskova ja mielisairas alkaa olla hitti.
Surullista, surullista surullista: Jeesus sanoo Minä olen tie totuus ja elämä. Minut tunnetaan siitä että:- olen Liike ja lepo.
Tie on kirkas ja ihana kulkea, vaan sen varsille on tullut Lankeemuksen ansoja ja houkutuksia , salakuoppia ja salaoppeja, pilkkaajien armeijat . Niin minä punastun ja putoan ansaan, ja vain vaivoin ja kivun kautta kampean tielleni takaisin..
siis erittäin ajatuksia herättävä kertomus sekä runo.. pidin